Liverpool, Lontoo, mitä näitä nyt on ollu..

Tiedän toistavani itseäni, mutta voi veljet miten vauhdikkaita viikkoja takana! Kaksi viikkoa sitten (en ymmärrä miten niin kauan muka) perheeni Suomesta tuli käymään mukanaan lasti ihania kotisuomiherkkuja. (Oli todella ihanaa nähdä teitä rakkaat, luette kuitenkin) Pääsin toimimaan ensimmäistä kertaa itse oppaana tässä kotikaupungissani aamusta iltaan. Käytiin me keskiviikkona Liverpoolissakin, joka oli vielä ihanampi kuin ensimmäisellä kerralla. Vieraani olivat sitä mieltä, että Liverpool on kivampi kuin Manchester, mutta olivat John Rylands Library ja Old Trafford kuulemma ihan siistejä juttuja myös, iltaisin kuulemma myös väsytti ja Sainsbury'sin keksit maistuivat. Mitäs muuta. Pyörittiin siis ihan tässä Manchesterin keskustan alueella enimmäkseen. Viime torstaina koitti heidän lähdön aika ja perjantain vietinkin sitten kotona makoillen (not). Oikeasti nautin ihanasta syksyisestä säästä ja kävin juoksulenkillä, tein makaronilaatikkoa ja illalla pelasin vähän erilaista minigolfia Education Societyn kanssa.

Etsittiin iskän kanssa Liverpoolissa Beatles-patsas

Minigolfin reiät oli tosiaan vähän erikoisia.

Lauantaina matkattiin italialaisten, espanjalaisen, amerikkalaisen ja suomitypyjen kanssa merenrantakaupunki Blackpooliin. Yksi sana. Uskomaton! Sitä rantaa vaan riitti ja riitti ja riitti, tuntui että ei olisi Englannissa ollutkaan kun rannalla oli kolme laituria täynnä huvipuistolaitteita. Ei tätä voi sanoin kuvailla mutta uskomaton kokemus. Nähtiin myös kun vuorovesi vaihtui, kun mentiin käveltiin rannalla ja illalla kun oltiin lähdössä vesi oli noussut ihan ylös. Päivään mahtui ihmettelyä, ja huvipuisto. Ja mikä huvipuisto! Blackpoolin Pleasure Beach on (Lonely Planetin mukaan) Britannian siistein huvipuisto. Ostettiin kymmenen punnan liput, joilla pääsi sisään puistoon + yhteen laitteeseen. Aikamme ihmeteltiin sitä puistoa ja mietittiin mikä olisi hyvä laite, ja päädyttiin sitten lällyinä ihan tavalliseen vuoristorataan, kommentteina nimenomaan "että no mulla kyllä ei pää kestä noita pyörimisiä sun muita pääalaspäin juttuja ni jos mennään tohon TAVALLISEEN vuoristorataan".

Central Pier

Ennen vuoristorataa vielä hassutti

Oivoi. Jonotettiin siinä aika pitkään ja meinasi vähän jo hermokin mennä odottamiseen, mutta sitten kun päästiin laitteen vaunuun ja alettiin kivuta ylöspäin niin alkoikin tuntua yhtäkkiä siltä että olikohan tää nyt sittenkään hyvä idea. Kyllä tosiaan hymy hyytyi ja alkoi toivoa, että olisi alhaalla kun sinne ylös saakka pääsi ja matka jäätävää vauhtia alaspäin alkoi. En saanut edes huudettua kun olin niin paniikissa. Laite kun loppui niin jalat täristen istumaan että herranjumala mikä tää oikein oli. Olihan se pirun siisti mutta ihan uskomattoman jännä. Luinkin sitten että Englannin suurin ja nopein.. Että se siitä helposta hehe, ois jäänyt vuoristorata muuten kokeilematta jos oisin tuon etukäteen tiennyt. Keräiltiin itsemme siinä ja lähdettiin tallustamaan rantakatua takaisinpäin, ihailtiin auringonlaskua mereen ja pimeän tullen Blackpoolin kuuluisia valoja. Lähdettiin myös ajoissa kotiin sillä seuraavallekin päivälle oli tiedossa ohjelmaa....

Nimittäin Stonehenge ja Bath! Otettiin kahden muun suomalaisen tytön kanssa paikallisen Erasmus-jutun kautta retki noihin edellä mainittuihin, ja sanon heti alkuun että aivan järkyttävä farssi :D Lähtöaika oli 7 aamulla, ja matkan piti kestää noin 4 tuntia. Oltiin laskettu että oltaisiin ihan viimeistään kello 12 Stonehengellä, ja siitä ehkä noin kello 14 Bathissa, jolloin Bathiin jäisi neljä tuntia aikaa (lähdön Bathista piti olla kello 18). Olin kysynyt nimenomaan matkan kestoa, sillä alun perin epäröin kannattaako lähteä, että jääkö Bathiin tarpeeksi aikaa ja sitten laskeskelin sitä ja päätin lähteä. Sääli, että päätin. Oltiin itse bussilla 6.50, eli hyvissä ajoin. Jostain syystä emme lähteneet vielä kello 7, vaan vasta 7.30. Syy selvisi vasta illalla, ohjaaja oli ollut myöhässä. Sitten päästiin matkaan. Kun oltiin matkattu noin 50 minuuttia, huomattiinkin olevamme Liverpoolissa, joka ei todellakaan ole matkan varrella. Poimittiin sieltä lisää sakkia kyytiin, ja lähdettiinkin Liverpoolista kohti Stonehengeä siinä noin puoli yhdeksän aikoihin. Matkalla pidettiin myös täysin turha tauko, joka venyi puoleen tuntiin, mikä aiheutti sen että olimme perillä Stonehengessä varttia vailla kaksi. Liput saatiin käteen noin 10 yli kaksi, kaneetin "olette sitten takaisin bussilla 15.15" kera. Joo. Arvaattekin varmaan jo miten siinä kävi. Ehkä about 15.50 me lopulta lähdettiin, vaikka me itse olimmekin kuuliaisina 15.15 bussilla. Kivet oli kuitenkin aika makeita, vaikka tuossa vaiheessa matkalla olo olikin muuttunut hauskasta todella ärsyttäväksi.

Se kuuluisa

Matka jatkui kuitenkin Bathiin jossa oltiin perillä vähän ennen viittä. Kaikki nähtävyydet menee täällä viideltä kiinni ja kuuden aikaan tulee pimeä, eli todella iloista. Matkanjärjestäjäpoika kuitenkin kertoi meille että saadaan tunti ylimääräistä aikaa Bathissa, ja lähdetään vasta seitsemältä. Bath vaikutti hienolta kaupungilta, mutta jos oon ihan rehellinen niin mua otti siinä vaiheessa koko reissu niin paljon päähän, että en oikein osannut nauttia siitä ja siksi en saanut ihan hirveästi irti. Paluumatka oli luonnollisesti ihan yhtä kamala kuin menokin, ja alkuperäisen "no kymmenen aikaan" oltiinkin perillä Manchesterissa kymmentä vailla yksi. Kotona nukkumassa olin kahden maissa. Ja olin herännyt viideltä. Ainiin, maksoin tästä ilosta 37 puntaa! Seuraavana aamuna olisi ollut koulua mutta ajattelin että nukun mieluummin kunnolla, koska....

Maanantaina kello 12.35 hyppäsin Lontooseen vievään junaan tavatakseni siellä rakkaanViljamin, joka matkusti tänne kahdeksi viikoksi (terkut vaan Skotlantiin!) tapaamaan minua ja paria kaveriaan. Oli maailman parasta nähdä tuo tuttu naama juna-asemalla, hymyilin kuin heikkopäinen monta tuntia sen jälkeenkin (edes Denmark Street ja lukuisat kitaraliikkeet eivät vielä tuossa vaiheessa saaneet hymyäni hyytymään). Kirjoitan Lontoosta mieluummin erikseen tarkemmin ettei tule ihan kilometripostausta, mutta mukavaa oli nuo 2,5 päivää siellä, vaikka metrossa istuminen pelottikin.

Piccadilly Circus oli kieltämättä ihan hieno pimeällä!

Keskiviikkoiltana myöhään tultiin Manchesteriin ja torstaiaamuna oli sitten taas molemmilla lähtö edessä. Viljami lähti vähän ennen kymmentä junalla Glasgow'hon ja Paisleyyn tapaamaan kavereitaan, ja mä lähdin 10.39 junalla Edalen kylään Peak Districtille.
Meidän Peak District-retken tarkoitus oli patikoida. Ja se me kyllä tehtiin. Oltiin otettu Castletonin kylästä hostelli yöksi, ja tarkoitus oli kävellä Edale-Castleton torstaina ja toiseen suuntaan perjantaina. Lähdettiin siis patikoimaan sellaisen huipun yli, tai ei nyt suoraan yli vaan sen siihen laelle ja siinä mentiin sitten ensin Mam Tor -huipulle toisessa päässä, ja sitten sinne toiseen päähän ja lopulta alas Castletonin kylään. Käytiin todella söpössä kahvilassa syömässä todella hyvät leivät ja jatkettiin vielä kävelyä. Käytiin vilkaisemassa miltä näytti Peak Cave, joka on vissiin aika iso luola, ja sitten jatkettiin vielä vähän matkaa kukkuloille. Kukkuloiden välissä näytti kulkevan pieni sola johon halusin väkisin päästä kävelemään, ja lähdettiin etsimään mistä sinne pääsee. Oli yllättävän pitkä matka sitten kuitenkin se, ja vähän jo pelotti että ehtiikö tulla pimeä. Ei ehtinyt ja se sola oli IHANA. Oikeasti. Sieltä näki Peverilin linnan rauniot, on siis joku keskiaikainen linna ollut, ja se oli jotenkin todella upea kokemus. Valuttiin hostellille, ja käytiin ajoissa nukkumaan kun oltiin kävelty joku yli 20 kilometriä siellä kaikenmaailman kukkuloilla hirveissä korkeuseroissa. Eilen aamulla nakattiin aamupalat naamaan ja lähdettiin talsimaan uudestaan. Jalat painoi joku neljäsataakiloa (ainakin siltä tuntui), mutta piti päästä Edaleen. Kierrettiin tänään sitten eri kautta kuin eilen, ja tarkoituksena oli alun perin käydä toisella, vielä korkeammalla huipulla, mutta jätettiin se sitten sumun takia väliin. Meillä ei ollut (kunnon) karttaa, niin ajateltiin että ehkä parempi jättää väliin kuin lähteä sumussa sompailemaan ja tippumaan jyrkänteiltä. Edalessa käveltiin vielä joku kolmisen mailia Pennine -vaelluspolkua ennen kuin hypättiin junaan ja tultiin kotiin. Noita maisemia, ja tunnelmia tuolla kansallispuistossa ei oikein voi kuvailla sanoilla, eikä kyllä edes kuvilla. Mam Torin huipulla tuuli todella lujaa ja se oli todella siistiä. Siisti ei riitä todellakaan kuvaamaan sitä mutta en just keksi muutakaan. Lisäksi on edelleen jotenkin todella idyllistä kävellä siellä lampaiden, lehmien ja hevosten laidunmaiden keskellä käytännössä täydessä luonnonrauhassa. Ei sitä jotenkin voi käsittää miten upeeta se on. Ja että sellainen rauha löytyy alle tunnin junamatkan päästä!

Peak Districtin vaellusmaisemia

Paras leipä ikinä !! <3

Takki on tällä hetkellä aika tyhjä, mutta muutaman hauskan huomion haluan vielä kertoa.
-Lontoossa ihmiset on todella töykeitä verrattuna muuhun Englantiin! Sieltä ei myöskään lopu ihmiset ihan heti.
-Castletonin kyläkaupassa ei ollut yhtään kalliimpaa kuin isoissa kaupoissa täällä Manchesterissa. Kuvitelkaapa paljon saisitte maksaa limsatölkistä kyläkaupassa Suomessa? Joku 2,5 euroa, siis tölkistä. Castletonissa maksoin siitä 39penceä.

Ja hei, puolivälissä mennään suunnilleen! (muistin muuten tässä vaiheessa että käytiinhän me Chesterissäkin kaksi viikkoa sitten, voisin kirjoitella siitä lyhyesti jonkun muun jutun yhteyteen.) Nyt kouluhommien pariin, palataan aiheeseen!